TUSKA, RAIVO JA RIKKAUS

Esipuhe

Elämä on sikäli kiinnostava jatkokertomus, että sen loppua ei voi spoilata edes tarinan kertoja itse. Kuluneen vuoden aikana elämässäni on tapahtunut paljon ja olen kokenut asioita, joita lähes jokainen kokee jossain vaiheessa elämää, mutta selviytynyt niistä tavoilla, joita moni ei ole edes keksinyt harkita.

Vaikean vuoteni aikana elämä on ollut aktiivista vuoropuhelua itseni kanssa, ja olen päättänyt jakaa merkittävimmät oivallukseni taustoineen kanssasi. Tilaa ilmoitukset uusista luvuista sähköpostiisi oheisella lomakkeella. Voit myös seurata jatkokertomukseni viimeisimpiä käänteitä reaaliaikaisesti Twitterissä tai Instagramissa.

Kun sieluni ei mahtunut matkalaukkuun

elokuu 2017

Yksi Los Angelesista saapuvista laukuista lähestyy minua hihnalla. Ai niin, eihän se ole minun laukkuni, vaikka se siltä näyttäääkin. Olin nimittäin matkalla vain käsitavaroideni kanssa. Omani kahvahan on jo kädessäni. Jatkan matkaani kohti takseja.

– Kallioon, kiitos.

Vielä toiseksi, nyt viimeisen kerran. Sieluni on vielä Hollywoodissa ja vasta matkalla Suomeen, tai ainakin toivon sen olevan matkalla. Nuokun ikkunaa vasten matkasta väsyneenä ja huojentuneena siitä, että selvisin matkasta hengissä. Olen oikeastaan häivähdyksen onnellinen terveydestäni, mutta en jaksa pitkään kieriä onnellisuuden pilkahduksessa, kun jo nukahdan. Pian painan taksin oven kiiinni ja könyän kotiini. Tai mikä se nyt on.

Käännän avainta. Lukosta kuuluu tuttuja ääniä, joihin en ole aiemmin kiinnittänyt huomiota. Mutta tutuilta Abloyn äänet silti kuulostivat. Piilaaksossa lukot ovat paljon vartijoina, mutta siellä lukaalien sisintä varjellaan lukoilla, joilla me Suomessa lukitsemme päiväkirjamme. Ehkä siksi ne eivät tuntuneet lainkaan tutuilta.

Kun elämässä kaiken menettää, vapaus on ainut mitä käteen jää. Rojahdan sohvalle. Suljen silmät ja hengitän, kyllä mä kaikesta vielä selviän. Mä vielä elossa oon. Herään johonkin ääneen, luulisin. Onneksi rahaa on vielä tilillä tonnikaupalla, ajattelen hieman ahdistavasta unesta havahduttuani. Se vain on investoitava oikein. Jenkeissä tuli tehtyä muutamia ihan hyviä investointeja, mutta ne olivat jälkikäteen ajateltuna tähän elämäntilanteeseen nähden tyhmiä. Esimerkiksi liian monta satupekkaa maksaneen Wilkes Bashfordilla räätälöidyn kauluspaidan olisi voinut jättää tilaamatta, olihan minulla kauluspaitoja jo muutenkin tarpeeksi. Siitä tuli kaiken lisäksi ihan paska. No, tehty mikä tehty. Valintojensa kanssa on elettävä.

Kerään tavaroitani valmiiksi kalustetusta asunnosta, joka on lattiaa lukuun ottamatta hyvin pitkälti juuri sitä, mitä voin toivoa. Kouvostoliittolaisista juuristani muistuttava päällystämättömäksi jätetty, ledeillä valaistu betonipilari keskellä olohuonetta. Keittiössä pränikät kaapistot sekä kodinkoneet. Modernistisesti lasilla suojatuista tiiliseinistä heijastuu elämänsä parhaassa fyysisessä kunnossa oleva nuori mies silmissään lähinnä tyhjyyttä. Silmissä ei näy pilkahdustakaan sielustani. Raahustan lasitetuista pariovista makuuhuoneeseen, josta kaappaan firman paperit, toisen läppärini ja irtotavaroita lätkäkassiin. Kännykkä soi, siellä on Tampereelta Helsinkiin ajeleva veljeni Kim. Hän ilmoittaa olevansa pian täällä.

Havahdun vatsani murinaan. Minulla on kai nälkä. Muromysli ropisee KoKo-sarjan kulhoon. Syön ne piimän kanssa. Tätä herkkua en olekaan saanut vähään aikaan. Se maistuu ihan hyvältä, kuten muistelin. Tiskaan kulhon ja hyvästelen sen. En tule tarvitsemaan astiastoa pitkiin aikoihin, joten astiat saavat luvan jäädä asuntoon. Onneksi minun ei tarvitse pakata, koska en jaksaisi. Piilaaksossa ympäriinsä reissaamisen myötä kaikki olennainen on jo laukussa, olinhan sen sisällön turvin jo melkoisen hetken selvinnyt. Firmallakin on paperiton toimisto, ja paperisena on onneksi vain pari kansiollista alkuperäisdokumentteja. Totta kai muun muassa vaatteet ovat lähdössä asunnosta jollain aikavälillä mukaani, mutta en oikeastaan edes tiedä, mihin ne veisin, joten huolehdin niistä myöhemmin.

Ovikello soi ja ovella ovatkin molemmat veljeni, Kim ja Jan. He ovat tulleet auttamaan kantamisessa oikein miehissä. Totean, että ei tässä oikein ole kannettavaa. Haetaan tavarat joskus myöhemmin. Viikkaan vielä viltin, asetan sen siististi sohvalle, otan matkalaukkuni ja hyppään autoon.

Auto suuntaa kohti Tamperetta, tarkemmin ottaen vaeljeni Kimin ja hänen vaimonsa Karoliinan asuntoa. Saan kuulemma asua heidän luonaan niin kauan kuin tarvetta on. Kim oli jutellut kanssani jo paljon Losissa ollessani. Tarpeeni olla heidän luonaan ei ole vain vain asunnontarvetta, vaan minulle tekee ihan hyvää olla jonkun muun kuin vain itseni seurassa. Vaikka toki pääni sisällä seuranani on vain minä itse riippumatta siitä, ketä pääni lähistöllä oleilee.

Ei helvetti, pitäisi kirjoittaa hallitukselle yhteenveto siitä, mitä Losissa pyörimisestä jäi käteen. Ja raportti Tekesille. Mutta nyt ei pysty, pistinhän jo Losissa meiliä kaikille sitä mukaa kuin olennaisia asioita tapahtui. Pitää ensin jotenkin saada elämä rullaamaan Suomessa. Nimenomaan jotenkin. Lepuutan silmiäni ja mieltäni tämän automatkan. Ei se ole ihan tunneista kiinni.

Tampereella odottaa lämmin ruoka. Karoliina oli tehnyt jälleen hyvää pöperöä ja Kim on onnekas saadessaan jakaa elämänsä niin hyvän ihmisen kanssa. Kim ja Karoliina ovat hyvä tiimi. Voisin kuulemma nukkua esimerkiksi patjalla tai sohvalla. Valitsen sohvan, ja peti onkin pian valmiina minua odottamassa. Eikä sen tarvinnut kauaa odottaa ennen kuin nukahdan sohvalle, josta oli lähitulevaisuudessa tulossa minulle erittäin tuttu.