TUSKA, RAIVO JA RIKKAUS

Esipuhe

Elämä on sikäli kiinnostava jatkokertomus, että sen loppua ei voi spoilata edes tarinan kertoja itse. Kuluneen vuoden aikana elämässäni on tapahtunut paljon ja olen kokenut asioita, joita lähes jokainen kokee jossain vaiheessa elämää, mutta selviytynyt niistä tavoilla, joita moni ei ole edes keksinyt harkita.

Vaikean vuoteni aikana elämä on ollut aktiivista vuoropuhelua itseni kanssa, ja olen päättänyt jakaa merkittävimmät oivallukseni taustoineen kanssasi. Tilaa ilmoitukset uusista luvuista sähköpostiisi oheisella lomakkeella. Voit myös seurata jatkokertomukseni viimeisimpiä käänteitä reaaliaikaisesti Twitterissä tai Instagramissa.

Kun sieluni ei mahtunut matkalaukkuun

elokuu 2017

Yksi Los Angelesista saapuvista laukuista lähestyy minua hihnalla. Ai niin, eihän se ole minun laukkuni, vaikka se siltä näyttääkin. Olin nimittäin matkalla vain käsitavaroideni kanssa. Omani kahvahan on jo kädessäni. Jatkan matkaani kohti takseja.

– Kallioon, kiitos.

Vielä toiseksi, nyt viimeisen kerran. Sieluni on vielä Hollywoodissa ja vasta matkalla Suomeen, tai ainakin toivon sen olevan matkalla. Nuokun ikkunaa vasten matkasta väsyneenä ja huojentuneena siitä, että selvisin matkasta hengissä. Olen oikeastaan häivähdyksen onnellinen terveydestäni, mutta en jaksa pitkään kieriä onnellisuuden pilkahduksessa, kun jo nukahdan. Pian painan taksin oven kiiinni ja könyän kotiini. Tai mikä se nyt on.

Käännän avainta. Lukosta kuuluu tuttuja ääniä, joihin en ole aiemmin kiinnittänyt huomiota. Mutta tutuilta Abloyn äänet silti kuulostivat. Piilaaksossa lukot ovat paljon vartijoina, mutta siellä lukaalien sisintä varjellaan lukoilla, joilla me Suomessa lukitsemme päiväkirjamme. Ehkä siksi ne eivät tuntuneet lainkaan tutuilta.

Kun elämässä kaiken menettää, vapaus on ainut mitä käteen jää. Rojahdan sohvalle. Suljen silmät ja hengitän, kyllä mä kaikesta vielä selviän. Mä vielä elossa oon. Herään johonkin ääneen, luulisin. Onneksi rahaa on vielä tilillä tonnikaupalla, ajattelen hieman ahdistavasta unesta havahduttuani. Se vain on investoitava oikein. Jenkeissä tuli tehtyä muutamia ihan hyviä investointeja, mutta ne olivat jälkikäteen ajateltuna tähän elämäntilanteeseen nähden tyhmiä. Esimerkiksi liian monta satupekkaa maksaneen Wilkes Bashfordilla räätälöidyn kauluspaidan olisi voinut jättää tilaamatta, olihan minulla kauluspaitoja jo muutenkin tarpeeksi. Siitä tuli kaiken lisäksi ihan paska. No, tehty mikä tehty. Valintojensa kanssa on elettävä.

Kerään tavaroitani valmiiksi kalustetusta asunnosta, joka on lattiaa lukuun ottamatta hyvin pitkälti juuri sitä, mitä voin toivoa. Kouvostoliittolaisista juuristani muistuttava päällystämättömäksi jätetty, ledeillä valaistu betonipilari keskellä olohuonetta. Keittiössä pränikät kaapistot sekä kodinkoneet. Modernistisesti lasilla suojatuista tiiliseinistä heijastuu elämänsä parhaassa fyysisessä kunnossa oleva nuori mies silmissään lähinnä tyhjyyttä. Silmissä ei näy pilkahdustakaan sielustani. Raahustan lasitetuista pariovista makuuhuoneeseen, josta kaappaan firman paperit, toisen läppärini ja irtotavaroita lätkäkassiin. Kännykkä soi, siellä on Tampereelta Helsinkiin ajeleva veljeni Kim. Hän ilmoittaa olevansa pian täällä.

Havahdun vatsani murinaan. Minulla on kai nälkä. Muromysli ropisee KoKo-sarjan kulhoon. Syön ne piimän kanssa. Tätä herkkua en olekaan saanut vähään aikaan. Se maistuu ihan hyvältä, kuten muistelin. Tiskaan kulhon ja hyvästelen sen. En tule tarvitsemaan astiastoa pitkiin aikoihin, joten astiat saavat luvan jäädä asuntoon. Onneksi minun ei tarvitse pakata, koska en jaksaisi. Piilaaksossa ympäriinsä reissaamisen myötä kaikki olennainen on jo laukussa, olinhan sen sisällön turvin jo melkoisen hetken selvinnyt. Firmallakin on paperiton toimisto, ja paperisena on onneksi vain pari kansiollista alkuperäisdokumentteja. Totta kai muun muassa vaatteet ovat lähdössä asunnosta jollain aikavälillä mukaani, mutta en oikeastaan edes tiedä, mihin ne veisin, joten huolehdin niistä myöhemmin.

Ovikello soi ja ovella ovatkin molemmat veljeni, Kim ja Jan. He ovat tulleet auttamaan kantamisessa oikein miehissä. Totean, että ei tässä oikein ole kannettavaa. Haetaan tavarat joskus myöhemmin. Viikkaan vielä viltin, asetan sen siististi sohvalle, otan matkalaukkuni ja hyppään autoon.

Auto suuntaa kohti Tamperetta, tarkemmin ottaen vaeljeni Kimin ja hänen vaimonsa Karoliinan asuntoa. Saan kuulemma asua heidän luonaan niin kauan kuin tarvetta on. Kim oli jutellut kanssani jo paljon Losissa ollessani. Tarpeeni olla heidän luonaan ei ole vain vain asunnontarvetta, vaan minulle tekee ihan hyvää olla jonkun muun kuin vain itseni seurassa. Vaikka toki pääni sisällä seuranani on vain minä itse riippumatta siitä, ketä pääni lähistöllä oleilee.

Ei helvetti, pitäisi kirjoittaa hallitukselle yhteenveto siitä, mitä Losissa pyörimisestä jäi käteen. Ja raportti Tekesille. Mutta nyt ei pysty, pistinhän jo Losissa meiliä kaikille sitä mukaa kuin olennaisia asioita tapahtui. Pitää ensin jotenkin saada elämä rullaamaan Suomessa. Nimenomaan jotenkin. Lepuutan silmiäni ja mieltäni tämän automatkan. Ei se ole ihan tunneista kiinni.

Tampereella odottaa lämmin ruoka. Karoliina oli tehnyt jälleen hyvää pöperöä ja Kim on onnekas saadessaan jakaa elämänsä niin hyvän ihmisen kanssa. Kim ja Karoliina ovat hyvä tiimi. Voisin kuulemma nukkua esimerkiksi patjalla tai sohvalla. Valitsen sohvan, ja peti onkin pian valmiina minua odottamassa. Eikä sen tarvinnut kauaa odottaa ennen kuin nukahdan sohvalle, josta oli lähitulevaisuudessa tulossa minulle erittäin tuttu. 

Nouse ylös, vanhus

syyskuu 2017

Olin jo oppinut, miten tällä itseäni lyhyemmällä sohvalla on hyvä nukkua. Oli itse asiassa melko optimaalista nukkua selällään siten, että pohkeet lepäsivät reilusti sohvan toisen käsinojan päällä. Katson kännykkääni ja toivon, ettei kukaan ole soittanut minulle. Tsekkaan meilin. Vihdoinkin hyviä uutisia.

Entinen työnantajani pyytää minua tekemään toimittajan hommia freelancerinä. Tässä tapauksessa haastattelu on tehtynä ja minun pitäisi kirjoittaa raakamatskuista valmiita juttuja. Täydellistä. Ei tarvitsisi jutella ihmisten kanssa ja valehdella, että hyvin menee. Totuudenmukaista versiota en jaksaisi kertoa pitkällä liturgialla, ja lyhyellä liturgialla vedetyt huonot kuulumiset johtaisivat huolestuneisiin lisäkysymyksiin, joihin vastaamatta jättäminen vaikuttaisi epäluottamukselta.

Otan tehtävän ilomielin vastaan, sillä rahoituskierroksen kasaamisesta ei tullut juuri nyt mitään jos sitäkään. Minä en yksinkertaisesti kyennyt kävelemään sijoittajan luokse superinnostuneena yritysideastani. Siis ihan siksi, että en tällä hetkellä en pysty innostumaan mistään. On pakko keksiä jotain, millä voisin jarruttaa yritykseni taloudellista syöksykierrettä.

Erityisesti startup-yrittäminen on työtä, jossa epämukavuusalueella ollaan enemmän kuin mukavuusalueella. Se on kuluttavaa kenelle tahansa. Startupin pointti on tehdä jotain, mitä muut eivät ole vielä koskaan tehneet. Jos idea tiedetään jo toimivaksi, kyseessä ei ole startup. Tästä syystä epäonnistuminen on tilastollisesti startupin todennäköisin kohtalo. Ja mikä työhyvinvointi? Se tarkoittaa startup-maailmassa työpahoinvoinnin minimointia.

Jo lähtökohtaisesti kuluttavasta startup-elämästä entistä raskaampaa tekee se, että vihaan sotien häviämistä. Taisteluita voin hävitä, mutta sotia en hitto vie rupea häviämään. Tällainen työ yhdistettynä napoleonistiseen pakkomielteeseeni voittaa valitsemani sodat vaatii stoalaista tahdonlujuutta. Ja se minulta oli kadonnut. Ensimmäistä kertaa elämässäni. Siksi minun piti keksiä jotain mukavuusalueellani olevaa tuttua, mikä ei edellyttäisi minulta spartalaisuutta.

Ihmisen tietoinen toiminta on heijastus motivaatiosta, eikä ihminen tee mitään ilman motivaatiota. Joskus motivaatio voi toki riippua ulkoisista motiiveista, ja esimerkiksi äkäistä karhua paetessaan luolamiehen motivaation merkittävin motiivi on olla tulematta syödyksi. Aktiivista toimintaa ei siis määritelmällisesti voi tapahtua ilman motivaatiota.

Kaikki, minkä varaan olin aiemmin motivaationi rakentanut, oli kadonnut. Motivaatio siis koostuu motiiveista. Motiivit siis ovat tunteita, jotka syntyvät eläinminän tuottamista impulsseista, jotka ihmisminä hyväksyy tai hylkää välinearvojensa valossa. Välinearvot puolestaan ovat johdettavissa itseisarvoista, ja itseisarvot yhteen koottuna ovat jotain, mitä kukin pitää elämänsä tarkoituksena. Ja tämä elämän tarkoitus oli minulta hukassa. Eikä tunnekaan ohjannut minua juuri eteenpäin, pikemminkin takaisin kohti sohvaa.

– Nouse ylös, vanhus. Näytä, että sinusta on vielä johonkin, ruoskin itseäni.

Masentuneena ihminen ei jaksa, vaikka haluaa. Minä taas en edes halua jaksaa. Miksi tekisin mitään? En onnistu rakentamaan yhtään eheää päättelyketjua, jonka myötä ponnistelu alkaisi tuntua mielekkäältä valinnalta.

Olen pohjalla. Huomaan tekeväni sitä, mitä olin aina halveksinut. Katson motivationaalisia bullshit-videoita. Yritän epätoivoisesti raapia motivaatiota kaikkialta mistä ikinä sitä vain oli saatavilla. Telkkarissa pyörii dj Drop G, jonka musiikkivideot on kuvattu paratiisimaisissa olosuhteissa. Kauniita naisia kauniissa luonnossa. Maailmassa ei ole mitään kauniimpaa kuin nainen.

Uskottelen itselleni, että tekemällä ankarasti oikeita asioita televisiossa näkyvästä maisemasta tulee pian elinympäristöni. Yhdistän nämä myönteiset mielikuvat pelkoon luottotietojen menettämisestä yrittäen stäkätä motiiveista motivaation, joka kestäisi yli tunnin. Edistän jaksamistani runsailla annoksilla Obliteratea, joka on erittäin vahvaa treenibuusteria. Obliteraten synnyttämän aikaansaavuuden puuskan sivuvaikutuksena on kuitenkin alttius raivostua pienistäkin asioista. Mutta pääasia, että saan jotain aikaiseksi.

– Jahas, jutun raakamatskut tulivat. Eihän minun tarvitse kuin kirjoittaa. Nakuttelen näistä valmiit jutut ihan niin kuin ennen vanhaan.

Ajatukset hajoilevat. Obliteraten synnyttämä armoton vitutus ei varsinaisesti auta keskittymään tai luomaan tekstiä. Yritän lukea lähdemateriaalin järjestelmällisesti läpi lihavoiden olennaiset pointit. Aivan kuten ennen, vanhoina hyvinä aikoina. Luen toisen virkkeen kolmanteen kertaan. Ja neljänteen kertaan.

– Yritä edes, ukonrahjus. Vedä henkeä, anna sydämen rauhoittua.

Kaikki pimenee. Minua nukuttaa, ei se mitään.

Laina on yrittäjän masennuslääke

syyskuu 2017

On jälleen sateinen syysilta, ja tuijotan tekstieditorin kursoria. Päässäni ei tapahdu sen enempää kuin ruudullakaan. Minulla on nyt mennyt lähes viikko siihen, mitä yleensä tein puolessa päivässä. En pysty pakottamaan mieltäni keskittymään ja luomaan tekstiä. Aivoni ovat krampissa. Maratonillakin jalat voi pakottaa juoksemaan vielä kymmeniä kilometrejä krampeista huolimatta niin kauan kuin muut lihakset jaksavat selättää kramppaavat lihakset. Mutta juostessakin meno hyytyy siinä kohtaa, kun myös kuria ylläpitävät lihakset yhtyvät lakkoon. Eikä sille voi mitään, se on vain luonnonlakeja noudattavaa kemiaa.

En näköjään kyennyt työskentelemään toimittajanakaan. Vielä vähemmän pystyisin olevaan innovatiivinen startupin toimitusjohtaja, joka ottaa tehtävän kuin tehtävän haltuun tarmolla ja luovuudella. Teksti on jo kyllä kasassa mutta se on järkyttävää paskaa. Punainen lanka on täysin hukassa ja otsikot ovat kaikkea muuta kuin oivaltavia. Toivottavasti tämä on vain negatiivisesta mielentilastani johtuvaa liiallista itsekriittisyyttä.

Dedis lähestyy ja juttu julistettava valmiiksi parin päivän sisään. Lähdemateriaalissa on muutamia epäselvyyksiä, kuten tavallista. On varmistettava, kuka minkäkin asian on sanonut, ja onko rönsyilevästi haastattelussa esitetyt sylkäisyt tiivistettävissä napakoiksi reploiksi ehdottamallani tavalla. Ei voi mitään, on soitettava haastatelluille. Haastateltu on minulle etäisesti tuttu ja kysyy ystävällisesti, mitä kuuluu.

– No ihan tällästä normaalia.

Sumutus menee läpi. Tämä saamattomuuden, tarmottomuuden ja paskuuden viheliäinen yhdistelmä ei todellakaan ole minulle normaalia. Selviän muutamista tarkentavista elämäni yksityiskohtia käsittelevistä kysymyksistä. En asu enää Helsingissä. Tampereella on ihan mukavaa.

Ei tästä tule mitään. Tämän jutun kun saan kasaan, on pakko keksiä jotain muuta. Puhelu päättyy ja korjauksia ei juuri tarvitse tehdä. Hyvä. Laitan jutun hieman korjailtuna eteenpäin.

En ole nostanut palkkaa kuukausiin. Myin läppärini maksaakseni Los Angelesin lennot ja olen elänyt henkilökohtaisella lainalla, sillä se on ainoa lääke, joka auttaa yrittäjän masennukseen. Jos menisin itkemään lääkärille, saisin varmasti saikkua ja masennuslääkkeitä. Niillä kummallakaan ei silti makseta omia tai yrityksen laskuja niiden kolahdellessa postiluukusta.

On tehtävä rahaa vähintään yhtä paljon kuin sitä kuluu, vaikka työkyky olisi madaltunut. Tästä syystä kymmenen vuoden aikana kertyneeseen kahdenkymmenen henkilötyövuoden mittaiseen työhistoriaani ei mahtunut yhtään poissaoloa. Eihän yrittäjä ole sairas. Miksi olisi. Kipeänä työskentely on saanut monet nostamaan kulmakarvojaan ja toteamaan hiukan halveksuen, että ei kukaan ole korvaamaton.

Korvaamattomaksi itsensä luulemiselle on nimikin, ja se on teräsmieskompleksi. On tietysti paljon töitä, joissa tekijä voidaan vaihtaa jokseenkin lennossa. On silti paljon melko erikoisia duuneja, joiden tekijöiden korvaaminen on toki mahdollista mutta aika helvetin kallista. Astronautit tai NHL:n parhaat pelaajat eivät ole korvaamattomia, mutta jokainen ymmärtää, miksi heidän terveydestään pidetään huolta. Aivan halpaa ja helppoa ei ole moniosaavien, isolla riskillä aikaansa sijoittavien startup-tiimiläistenkään korvaaminen, ja siitä yksinkertaisesta syystä sijoittajat kirjoittavat startup-tiimiläisten kanssa sopimuksen, jossa bisneksestä irrottautuminen johtaa merkittäviin osakkeiden menetyksiin. Ainakaan sijoittajien mielestä startup-yrittäjät eivät siis ole kovin helposti korvattavissa.

Olisi toki kivaa ryhtyä vastuuttomaksi, mutta vastuuttomuus ei ole vahvimpia luonteenpiirteitäni. Niinpä talous on saatava tasapainoon. Pitää kehittää ratkaisu, jolla saan tehtyä itsestäni aluksi kustannusneutraalin ja myöhemmin kasvavasti tuottavan komponentin, kunnes pääsen takaisin ultratuottavalle tasolle. Luova kone. Sitä minä joskus olin ja sellaiseksi tahdoin taas tulla. Olin ostanut aikaa palautumiselleni lainalla, mutta se aika alkoi nyt ihan oikeasti loppua kesken.

Olen varmaan masentunut. Tai en minä tiedä. Ihan sama. Oli miten oli, nyt loppuu tämä pelleily. En kykene juoksemaan, mutta onneksi voin sentään ryömiä. Pitää vain ryömiä oikein. Aivoillani ei tee juuri nyt mitään, mutta pystyn pakottamaan kroppani liikkeelle. Voin tehdä töitä, jotka eivät edellytä luovuutta tai matemaattista ongelmanratkaisukykyä.

Lähden kiertämään Tampereen baareja ja kyselemään, olisiko heillä plokkarin töitä. Niistä maksetaan verrattain hyvin. Öisin työskentely ei varsinaisesti ole minulle ongelma, sillä olen iltavirkku. Joku on tiennyt kertoa minulle, että aamujen tahmaisuus on vain laiskuutta. Tällaiset henkilöt ovat tyhmiä tai eivät tunne minua.

Minulle on usein myyty myös ajatusta siitä, että aamulla herääminen on tottumiskysymys ja siihen voi opetella. Ei voi. Selvitin sen heräten parin vuoden ajan joka yö kahdelta jakamaan postia. Postia jaettiin seitsemänä yönä putkeen ja joka kahdeksantena yönä oli vapaa, mutta silloinkin heräsin samaan aikaan – se ei silti tarkoittanut, että olisin tuolla kaudella ollut koskaan erityisen virkeä saati luova.

Iltavirkku voi vähentää heräämisen tuskaa synkronoimalla sisäiset kellonsa herättämään kropan aamulla, mutta kaikille aikainen herätys ei ole optimaalinen., Jokaisella on luontainen unirytmi ja se riippuu paljolti geeneistä, sillä eri kansojen keskuudessa erilaiset unirytmit ovat synnyttäneet yksilölle valintaedun. Jossain menestyksekäs juhliminen iltaisin johtaa lisääntymiseen, kun taas jossain muussa kontekstissa skarppius aamuisin johtaa parempaan onneen metsällä mistä seuraa ansiokasta lisääntymistä.

Baareja kierrellessäni minulle selviää, että plokkarin työt liikkuvat ensisijaisesti vuokratyöfirmojen kautta. Marssin Varamiespalveluun ja kerron, että etsin yö- tai iltatyötä. Koska minulle viikonpäivät ovat aina olleet jokseenkin samanarvoisia ja yökin suhteellisen normaalia työaikaa, miksi jättäisin sunnuntai-, ilta- ja yölisät ottamatta.

– Eipä taida AY-liike tajuta pelanneensa yrittäjän pussiin, naureskelen mielessäni.

Varamiespalvelun edustaja kysyy, mitä olen tehnyt. Tiedän olevani hieman epäilyttävä hakija, kuten vahtimestarin töitä hakeva biologian tohtori, joten ymmärrän lähteä luettelemaan työkokemustani työhistoriani alusta.

– Mä olen nostanu porkkanoita ja kurpitsoita, ollu hyllyttäjänä, leikannu nurtsia, jakanu postia, toiminu vahtimestarina, korjannu tietokoneita ja sensellasta.

– Ootko sä nyt työttömänä?

– Mä en kato oo yhtään työttömänä.

– Mitä sä nyt siis teet?

Arvasin, että tähän tullaan. Olin kuitenkin varautunut tähänkin tilanteeseen.

– No mä olen toimarina ohjelmistofirmassa. Mä olen tehny aika paljon ohjelmistohommia ja haluaisin lepuuttaa hetken mun aivoja tekemällä fyrkkani jollain vähän aivojen kannalta lepposammalla hommalla. Ei teillä olis mitään sellasia? Mieluiten viikonloppusin ja öisin.

– Tää on toki vähän erikoinen tilanne, mutta sä vaikutat siltä, että sä tiedät mitä sä oot etsimässä. Meillä olis nyt kiireellinen tarve saada Espooseen trukkikuskeja yhdelle varastolle tekemään isoa inventaariota. Työt olis pääasiallisesti viikonloppuisin sekä vapaaehtoisesti viikolla. Sulla ei näytä olevan trukkikorttia. Pääsetkö sä ensi lauantaina koulutukseen?

– Joo pääsen.

Tämä oli juuri mitä halusin. Nyt enää pitäisi keksiä jostain turvakengät ja keksiä, miten pääsen Tampereelta aamukahdeksaksi vähintään viikonloppuisin Espooseen. Helsinki–Tampere on hyvin liikennöity väli, joten ei tarvitsisi herätä edes kovin aikaisin. Tsekkaan kuitenkin varmuuden vuoksi aikataulun. Jahas, junat lähtee lauantaisin ja sunnuntaisin Tampereelta klo 3.45. Sepä kiva.

Sohvani sijaitsee Tampereella Reuharinniemessä. Tsekkaan, miten pääsen junalle. Viimeinen bussi, jolla ehtisin junalle, lähtisi varttia yli kaksi. Junalle kävelee noin puolitoista tuntia, joten voin ihan yhtä hyvin mennä apostolin kyydillä. Saanpahan liikuntaa ja säästän vitosen, ja sillä summalla elää helposti päivän.

Kokemukset ovat elämän pituuden aikayksikkö

syyskuu 2017

On lauantai ja herätyskello herättää minut klo 01.45. Lapioin kurkkuuni pari lusikallista kahvia, huuhdon ne vedellä alas ja painan pääni tyynyyn. Nostan pääni tyynystä klo 02.15 ja sammutan herätyskellon. Kofeiini on keventänyt untani sen verran, että herääminen ei kyrsi juurikaan. Kaappaan turvakengät käteeni ja vedän lenkkarit jalkaan. Vedän hupun päähän, laitan napit korviini ja syöksyn ovesta ulos hölkäten. Pakko saada lämpö päälle heti alusta, jotta kylmän syysyön aiheuttama kärsimys olisi alusta lähtien minimaalinen. Next Level App -startupini varatoimari Aaro Helander oli suositellut minulle Grant Cardonen äänikirjaa “Be Obsessed or Be Average”, joten laitan sen siirtymään audion välityksellä tajuntaani.

Päästyäni junalle menen sisään, etsin konnarin ja tarkastutan lippuni. Näin saan nukkua ilman, että untani häiritään kesken kaiken. Laitan suuhuni kolme 4-milligrammaista nikotiinipurukumia, jotka tainnuttavat kuin Odensin nuuska. Nikotiini on erittäin tutkittu aine, joka on demonisoitu lähinnä tupakan takia. On kuitenkin vaikeaa löytää nikotiiniin liittyvää tutkimustietoa, sillä se tieto on yleensä hukutettu tupakanvastaiseen propagandaan, koska tupakan vastaisen hypoteesin tutkimiseen saa erittäin kivasti rahoitusta.

Ei kuitenkaan tarvitse olla Einstein ymmärtääkseen, että keuhkosyöpää ei aiheuta suun kautta imeytetty nikotiini vaan keuhkoihin vedetty savu. Aloin aikoinaan polttaa tupakkaa koeviikkoina, koska nikotiinin on todettu parantavan kognitiota ja ajattelin pienimuotoisen tupakoinnin olevan hyvien koetulosten arvoinen riski. Myöhemmin tajusin, että tupakan korviketuotteet ovat paljon puhtaampi tapa käyttää nikotiinia. Tupakkaan tai nikotiinituotteisiin en ole koskaan viitsinyt koukkuuntua, sillä se nostaisi nikotiinitoleranssia ja heikentäisi nikotiinin positiivisia vaikutuksia.

Opiskellessani en toki käyttänyt näin suuria määriä nikotiinia, sillä nikotiini lamauttaa suuria määriä nopeasti imeytettäessä. Pieni määrä hitaasti imeytettynä sen sijaan parantaa muistia sekä keskittymiskykyä. Lisäksi lähes mikä tahansa kemikaali kuten musiikkigenretkin voidaan assosioida erilaisiin mielentiloihin, joten näitä mielentiloja voidaan synnyttää assosioidun triggerin avulla. Oppimismoden triggeröintiin oli luonnollista käyttää juuri nikotiinia, koska sillä oli jo itsessään oppimisen kannalta myönteisiä vaikutuksia.

Lisäksi nappaan yhden 1-milligrammaisen melatoniinitabletin ja pureskelen sen. Melatoniinia käytetään usein väärin, sillä se on enemmänkin nukahtamislääke kuin unilääke. Melatoniini itse asiassa keventää unta, mikä on tavallisesti huono asia. Vahva pitkävaikutteinen melatoniini on ehkä tyhmimpiä ideoita missään ikinä, mutta niin kauan kuin melatoniini ymmärretään unilääkkeksi, vahvuudella ja pitkävaikutteisuudella on helppoa myydä. Mitä pidempään melatoniini pyörii kropassa, sitä pidempään uni on erittäin keskeytymisaltista. Niinpä haluan nauttia mahdollisimman pienen mutta  riittävän määrän melatoniinia ja imeyttää sen nopeasti, jotta saan aikaan melatoniinipiikin. Tällöin melatoniini vaikuttaa nopeasti nukuttaen minut ja katoaa pian sen jälkeen häiritsemästä untani.

Herään kello 6.24 Helsingissä. Alkaa ripeä kävelymatka Espooseen, jonka aikana on otettava pari askelta hokihölkkää. Kävellen matkaan kuluisi Google Mapsin mukaan reilu pari tuntia, mutta se olisi vedettävä puolessatoista. Painan napit korviini ja alan imuroida audiokirjaa mieleeni. Kuuntelen audiokirjaa puolitoistakertaisella nopeudella. Useimpia podkäästejä kuuntelen tyypillisesti tuplanopeudella, koska niiden informaatiotiheys on tyypillisesti alhaisempi kuin rankemman toimitusprosessin läpi käyneillä kirjoilla. Olisi elämän tuhlaamista kuunnella audiota yksinkertaisella nopeudella, jos sitä voi harjoituksen myötä kuunnella ihan yhtä hyvin suurilla nopeuksilla. Tilanne on tietysti toinen, jos kuunteleminen itsessään on tarkoitettu esimerkiksi meditatiiviseksi kokemukseksi.

Audion kuunteleminen tuplanopeudella on minulle lähtökohta vähän niin kuin kymmensormijärjestelmä tai pikaluku. Loppujen lopuksi puhe ja teksti ovat vain tapa pakata tietoa muotoon, jossa se voidaan siirtää mielestä toiseen. Nörtit puhuisivat enkoodaamisesta ja dekoodaamisesta. Miksi ajatus pitäisi pakata tehottomasti? Kouluissa lukemisen ja kirjoittamisen opettelu jätetään puolitiehen, eikä metakognitiivisiakaan taitoja eli yksinkertaistettuna oppimista opeteta. Tällöin opetuksen teho jää heikoksi. Ensimmäinen välttämätön oivallus pikalukemisessa on se, että ratkaisu ajatusten harhailuun ei ole lukea hitaammin vaan nopeammin. Pitää uskaltaa lukea nopeasti. Aivot tylsistyvät ihmisen lukiessa hitaasti ja rupeavat kehittämään itselleen viihdykkeitä siirtymällä muihin kiinnostaviin teemoihin. Tyypillisesti ihmiskieli on sen verran tehoton tapa pakata tietoa, että on lähes mahdotonta lukea niin nopeasti, että aivot eivät pystyisi sisäistämään luettua. Sama pätee audioon.

Aloin opetella pikalukutekniikoita ala-asteella, ja seiskalla läppärin saatuani opettelin ensimmäiseksi kymmensormijärjestelmää niin kauan, että osasin kirjoittaa sata sanaa minuutissa. En halunnut tuhlata elämääni vuodesta toiseen kirjaimia näppäimistöstä etsien. Samalla tapaa audio ja teksti kannattaa opetella sisäistämään mieluummin nopeasti kuin hitaasti mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Ennen kuin YouTube alkoi tukea videoiden katselun nopeussäätöä, koodasin skriptin, joka lataa YouTube-videon koneelle ja toistaa sen puolitoistakertaisella nopeudella. Näin voin ikään kuin pidentää elämääni. Entä jos elämän pituutta ei määritäkään sekuntiviisarin naksahdusten vaan mieluumminkin elämässä koettujen asioiden määrä?

Viimeiset pari kilometriä on juostava. Ehdin kuin ehdin paikalle viisi minuuttia etuajassa, minkä olin varannut oikean oven etsimiseen, joka kuitenkin löytyi onneksi heti.

– Olen oikeastaan ammattiurheilija. Moni maksaa juoksumatolle pääsemisestä, kun taas minä olen urheillut tänään kolme tuntia ja periaatteessa tienannut sillä kympin verottomasti välttelemällä julkisia. Periaatteessa ihan ookoo tuntipalkka urheilusta, myhäilen itsekseni.

Tom Himanen